Helmipaikka: Rauhantekijät

Helmipaikalla esitellään Keravan taidemuseon kokoelmanostoja.

Taiteilija Alpo Jaakolalla (1929–1997) ja kuvanveistäjä Heikki W. Virolaisella (1936–2004) oli tiivis suhde Keravaan. Heidän teoksensa näkyvät kaupunkikuvassa ja niitä hankittiin kokoelmiin jo 1970-luvulla. Jaakolan yksityisnäyttely oli Keravan yhteiskoululla jo vuonna 1976 ja hänen 50-vuotisnäyttelynsä sai ensiesittelynsä Nikkarin koululla 1979 ennen siirtymistään Helsinkiin Taidetalolle.

Jaakola ja Virolainen kunnioittivat kaikkea elämää ja uskoivat, että ihmisen mielessä ovat sekä taivaat että helvetit, tahto hyvään ja pahaan. Vuonna 1990 avatun Keravan taidemuseon maamerkiksi hankittu Heikki W. Virolaisen seitsenmetrinen lasikuituveistos Maailman kaikki aseettomat rauhantekijät kruunataan Jumalan pojiksi (1972–1973) on vetoomus hyvän puolesta. Alpo Jaakolan Babi Jar (1983) kertoo siitä, mihin julmuuksiin ihminen pystyy.

Jaakolan teos viittaa joukkomurhaan, joka tapahtui toisen maailmansodan aikana Ukrainassa, lähellä Kiovaa. Uudelleensijoittamiseen uskoneet juutalaiset vietiin Babi Jarin rotkolle, missä kahtena syyskuisena päivänä teloitettiin 33 771 miestä, naista ja lasta. Kaikkiaan natsien Babi Jarissa tekemissä puhdistuksissa kuoli arviolta 100 000 ihmistä. Sodan jälkeisessä Neuvostoliitossa heidät unohdettiin, kunnes 1961 Jevgeni Jevtušenko kirjoitti runonsa Babi Jar. Sen ilmestyttyä Dmitri Šostakovitš halusi antaa sille soivan muodon. Syntyi Šostakovitšin 13. sinfonian ensimmäinen osa.

Virolaisen Rauhantekijät-veistos oli vastalause Vietnamin sodan kauhuille. Uskontojen ykseyteen uskonut Virolainen on kuvannut veistoksessa neljän eri ihmisrodun yhteisen kasteen. Raamatun viittausten lisäksi veistoksessa on buddhalainen mantra ” Om mani padme hum”, jalokivi lootuskukassa. Se ja muut tekstit viittaavat hetkeen, jolloin ”ihminen syntyy Hengestä tai saavuttaa Nirvanan.” Veistos oli ensimmäistä kertaa esillä Esplanadin puistossa Helsingissä 1972, jolloin uskontojen sekoittamisesta tuohtunut kulkija veti sen nurin huutaen ”uskon nimessä kaadan tämän veistoksen”.

Veistos ei katso meitä tavallisin silmin, vaan henkimaailmaan avautuvan kolmannen silmän kautta. Teoksen kruunu symboloi Virolaisen mukaan yhteistajuntaa, jossa ”ihminen pystyy rakastamaan vihollistaan, eikä aseita enää tarvita”.