Keravan Kraffiti -avajaispuhe

Puhe Keravan Kraffiti -näyttelyn avajaisissa 20.5.2022

Samuli Isola, kaupunginvaltuutettu, Keravan kolli

Keravalaiset, hyvät kollit, takavuosien moshaajat ja daivaajat, arvon tedsclubilaiset, planet funfunin fanit, arvon farkkukaupan hyllyjen väliin eksyneet, Raketti-Anttilan asiakkaat, kirkkokuorolaiset, jotka että löydä tämän näyttelyn kuvista itseänne, arvon maaltamuuttaneet, arvon työviksen diskoilijat, soputelttailijat, vintille nuoruutensa tallettaneet ja muu näyttelyväki. Tervetuloa Sherwoodiin!

Alpo Hakalan poismeno huhtikuussa 2021 täräytti Keravaa ja keravalaisia kovaa. Vaikka suuren keravalaisen viime vuosien kunto tiedettiin heikoksi, oli suru-uutinen tälle kaupungille kova isku. Alpo, Aikka oli meille kaikille Keravan kingi, joka lauloi ulos kaupungin sielun ja oli ehdottomasti kaikkien aikojen tunnetuin keravalainen nuorisokulttuurin edustaja.

Alpon merkitystä Keravan kannalta muisteltiin kaikkialla, jokaisella oli joku tarina miehestä, joka antoi kasvot rock´n´rollille ja teddykulttuurille. Moni muisti myös Aikan trubaduuriaikaa, jolloin mies lauloi niin sielukkaasti juurimusiikkia, että sellaista tekijää ei Suomesta löytynyt. Aikalle tehtiin radio-ohjelmia, järjestettiin muistokonsertteja, pidettiin someketjuja, joissa jokaisella oli sanansa sanottavana miehestä, joka oli ujo ja hiljainen aikansa suurjulkkis, jenkkimies, epätavanomaisen tavanomainen suomalainen mies.

Alposta nostettiin hänen kasvutarinansa, miten juuristaan kiinni Keravassa ollut Alpo kasvoi kiinni tähän kylään. Muistelunsa saivat Aikan persoona, reissumiesimagonsa, hiljainen huumorinsa. Alpo Hakala oli mies, jonka laulun, karisman, taidon, tyylitajun ymmärsi jokainen, joka pysähtyi kuulemaan ja katsomaan.

Alpo Hakala lauloi Keravan musiikin maailmankartalle. Oli sen laulanut aiemmin A. Aimokin, mutta nyt kyseessä oli rock, jossa ei ostettu vain laulua, siinä ostettiin tapa olla ja elää. Tapa seistä, tapa poseerata, tapa tavata toisia nuoria, tapa näyttää vanhemmille, että me ollaan huominen.

Kun tätä näyttelyä valmisteltiin viime keväänä viime kesänä esitettäväksi, oli Aikka vielä hengissä. Mutta niin kävi, että tätä näyttelyä ei Aikka enää nähnyt. Alpo Hakalan mukana hautausmaan multiin lähti suuri osa 1970-luvun lopun ilmiötä, joka antoi keravalaisuudelle ensimmäistä kertaa nuoret kasvot. Aikka, Pale ja AP, koko Sherwoodin ja Tiikereiden jengi, antoi Keravalle ensimmäistä kertaa valtakunnallisen cooliuden leiman – ja siinä sivussa äänen kokonaiselle sukupolvelle. Helsingissä aidosti pohdittiin, voiko keravalaisia diggailla. Olihan se toki stadilaiselle noloa, mutta ei auttanut: jätkissä oli vetovoimaa, tyyliä ja taitoa. He tulivat, ottivat kaivarit, maalaislavat ja työvisten salit haltuun. Boppin´-ensilevyn poptaidekansi tiivisti tilanteen ja homman pointin: piirretyt tytöt ponnareissaan katsovat lavalle, jossa kolmen keravalaisen joukko ottaa lavaa ja sydämiä haltuun.

Alpon, Antti-Pekan ja Palen Teddy & The Tigers oli ilmiö, Suomen suosituin yhtye 70-luvun lopulla. Se asetti uudet standardit sille, miten vanhan ajan rokista tehdään uuden ajan rokkia. Ja miten kaukaa Amerikan takamailta nousseesta musiikista ja kulttuuriperinnöstä tuli kiinteä osa suomalaista nuorisokulttuuria.

Aikan poismeno herättivät ihmiset toivomaan, että kaupunki muistaisi suurta poikaansa. Keravan Elvistä. Muullakin herättiin. Jyrki69, rock-hahmo ja kemian maisteri, Helsingistä lähetti kaverini kautta minulle viestin: Kingi Keravalta on kuollut. Muistakaa Kingiä!

Muistimmekin, Aurinkomäen Tigers-tähtilaatan lisäksi kaupunkiin nimettiin Aikka Hakalan puisto niille Sompion konnuille, jossa Alpo aikoinaan asui.

Niin, musiikki ja tyyli. Tämän näyttelyn ydin. Nuoruus ja itsensä löytäminen. Miten löytää väylä olla jotain, elää niin että tuntuu. Vaikka olisi luonteeltaan hiljainen ja ujo. Milloin kasvava ihminen, teini-ikäinen tai sinne tulossa oleva, huomaa olevansa matkalla nuoruuteen, jossa kaikki on tänään, sillä huomenna on jo myöhäistä. Löysin itseni miettimästä näitä pari viikkoa sitten. Olin keski-ikäinen höpsö kyynelehtimässä omien muistojeni ja muistikuvieni (joista en aina tiedä, ovatko ne minun vain jonkun muun muistoja) keskellä.

Ensin nousee esiin koulun ruokala joskus vuonna 1980. Pöytärivien keskeltä nousee ylös joku, jolla on musta tukka, ja se on sotkussa. Sillä on ruokalassa päällä nahkatakki, eihän niin saa olla! Mutta sillä oli, ja takissa niittejä, kaikenlaista ihmeellistä, kauheaa ja kauhean kiinnostavaa. Sen takin selässä lukee Pelle 1 000 000. Silleen luvuilla. Mä olen 9-vuotias ja musiikki on Tapio Rautavaaran ja iskelmien maailmaa, mitä nyt kotona kuunneltiin. Aikakauden protestilauluja. Diskoa, joo, koska koko Suomi diskoili. Mä olin helsinkiläisen lähiön lapsi ja mun elämä oli siellä. Mutta tämä punkkari nahkarotseineen Kannelmäen ala-asteen ruokalassa iski verkkokalvoille jotain, mikä jäi sinne. Ei siinä ollut mulle mitään kapinan aineksia, jatkoin nössönä, mutta se hetki avasi ikkunan siihen maailmaan, jossa musiikilla ja elämäntyylillä, pukeutumisella, tilassa olemisella on viesti. Se punkkari oli varmaan ihan kiva jätkä, mutta siellä kahvinruskeassa paitameressämme se oli palava soihtu.

Mä tiedän, että jossain kaukana oli jotain rokkia, en muista, tunnistinko silloin sellaista, että Suomessa oli juuri päättynyt rockabillyn aika kuumin aikakausi ja sen keihäänkärki oli jossain ihmekeravalla vetänyt Teddy & The Tigers. Sen maailman tulisin tuntemaan, ja sen tekijöihin tutustumaan, Keravalla vuosikymmenten päästä.

Toinen hetki ja muisto. Olen vielä epäkeravalainen ja kaverin kanssa matkalla Lepakkoon. Vuosi taitaa olla 1989. Elmun valtaamalla Lepakolla on alkanut jonkinlainen uuden liiketoiminnan ja kaupunkikulttuurin kehittämisprojekti, jolla Tavastialle pääsemättömille alaikäisille nuorisolle on löydetty tila, jossa tuntea itsensä älyttömän vapaaksi. Se Lepakko haisee, se on kolkko, sen ohi jyrää Länsiväylän alku. Kohta on alkamassa taas yksi Metal Massacre ja siellä ovat kaikki. Siis kaikki ne, jotka jotain ymmärtävät ja joiden seurassa on asiallista hengailla. Lepakko on hämmentävä paikka, sinne ovat tulleet spiidin ja thrashin suuret nimet, ei sentään Metallica, Slayer tai Anthrax, mutta moni muu. Muistan Kreatorin, siellä olivat soittaneet ja tulivat soittamaan Megadethit, Deathit, Candlemassit. Ja sitten ne suomalaiset tykit: Airdash, A.R.G., jnejne. Ja kaiken tämän päällä oli kuningas Stone. Ensin ollaan ulkona, vedetään pussikaljaa hautausmaan vierellä, tulee uusia kavereita jostain Espoosta ja stadista. Ja sitten siellä on keravalaisia, joiden frendit ovat kohta lavalla. Mennään sisään, kun vielä päästään. Lavanedusta kiehuu jo, sumua, savua ja häröilyä. Sitten alkaa soimaan sähkökitara, tilassa kaikuvat alkuperäiskeravalaisen Finlandian ensitahdit, jotka muuttuvat koko ajan tiiviimmiksi, kunnes rummut tulevat mukaan ja paukuttavat hetken päälle: Sweet Dreams alkaa ja lava syttyy tuleen. Janne örisee ja kourii bassoa, Roope ja Jiri sahaavat ja Pekka hakkaa kannuja. Ei tuollaista ole! Me ollaan jossain yleisömeren kolmannessa rivissä ja tungetaan lähemmäksi, takana pyörii jo ekan moshpitin alkua. Kohta ollaan lavalla ja piiskaletti heiluu. Sitten lavan reunalle ja jengille viestiä, että ottakaa kiinni, mä daivaan. Ja ne ottaa kiinni, kukaan ei dumaa tai kysele, että ooksä joku. Me ollaan osa jotain, jota ei saa käännettyä sanoiksi. Moni on samanlaisia kuin mä ja mun frendi Henkka. Perhepoikia, joihin on iskenyt kivinen vasara Keravalta.

Keikan jälkeen olen elämäni vedossa. En ymmärrä yhtään, että mikä on tää fiilis ja tää yhteisö. Radiosta sitä on kuullut ja kaseteilta tietysti, mutta kun sen kokee hikisenä teininä toisten epävarmojen kanssa, niin se on suora askel taivaaseen. Ja tässä on räkää, metallissa lauletaan mitä ei saa laulaa, äänellä, joka sotii kaikkea kauneutta vastaan, soitetaan ylikovaa – mutta millainen yhteisö ja energia. Ja tämän kaiken yhdistävänä siteenä on bändi, joka on Keravalta, jonka olen jo tuntenut futismatsien kautta ja kuullut mummilta, että siellä hänkin asui lapsuutensa. Kerava, siinä pitää olla jotain maagista, kun sieltä tulee tuollaisia tyyppejä.

Farkkuliiveissään, rässiliiveissään, hevipaidoissaan, releissä, jotka joskus ehkä ovat olleet puhtaita ja siistejä vaatteita. Kaikkialla on merkkejä, kangasmerkkejä, ylihassuja piirroksia. Ja meillä oli niitä paitoja, joissa oli jotain ruumiita pyörätuoleissa ja bändilogoja, joista ei saanut varmasti mitään selvää. Mitä epäselvempi, sitä parempi. Paitsi se Stonen logo, Jannen taiteilema, jota sadat kerrat minä ja muut oltiin jo piirretty kouluvihkoihin, kaiverrettu pulpetteihin ja puupenaaleihin. Stone oli julkaissut ekan levynsä, joka iski moukarilla. Sitten tuli tää toinen, No Anaesthesia, jonka kannessa oli tuttu kundi Kuittinen Latvalan Roopen hammaslääkärikäsittelyssä. Stone oli tullut stadiin ja valloittamaan maailmaa tyylillä, joka oli totaalisen uskottava, hauska ja tyylikäs ja veti innokkaat, pelokkaat ja halukkaat mukaansa. Oli oikeus olla jotain mitä ei ehkä ihan oikeasti ole. Oli lupa nauttia vapaudesta.

Nyt Stonen uberlogo on niitattuna Aurinkomäen kallioon, saman mäen, jossa jo Cross of Iron ja sitten Stone soittivat. Väki ympäri Suomea käy kuvauttamassa itseään rautaisen logon vierellä. Hevillä ei häviä.

Lapilan kartanolta nekin tälle tielle lähti, siellä oli niiden jätkien kotipesä. Messarilta Jannen ja Roopen lapsuusvuosina käynnistynyt matka oli päätynyt siihen pisteeseen, että Stone kiersi Suomen ja oli festareiden isoimpia juttuja. Ja kävi Jenkeissä, samalla lavalla Testamentin kanssa. Mun vakaa teesi on, että Viro ei olisi ollut niin vapaa ilman Stonen megakeikkaa siellä.

Tietäjät tietää – ja jos ei tiedä, katsokoon youtubesta. Sieltä voi samoilla sauhuilla kytätä myös Teddyjen mahtavat livevedot.

Kerava lähetti poikansa maailmalle tyylillä. Jälleen kerran muu Suomi sai katsella Keravan kantapäitä. Ja mun oli muutettava sinne. Tulinkin, ensin 1991, sitten 1994, lopullisesti. Sudeettikeravalaisesta, valekeravalaisesta tuli asteittain Keravan kolli, joka nyt on täällä puhumassa asioista, jotka toiset ovat täällä Keravalla aikanaan kokeneet henkilökohtaisemmin kuin minä. Mutta kotiseutua voi onneksi adoptoida, ja niin voi myös kotiseuturakkautta.

No niin, siis ollaan Keravalla ja Keravan Kraffiti -näyttelyn avajaisissa. Tämä näyttely on aikaleikkauksia aikaan, joka oli joskus ja on edelleen. Vuodet 1978–79 ja 1988–89 olivat keravalaisen nuorisokulttuurin kirkkaimpia hetkiä. Tätä näyttelyä kehystää kaksi suurta ilmiötä, jotka saivat aikanaan keravalaisen ilmiasun, vanhan liiton rock ´n roll uusilla mausteilla ja raskaan metallin suomalaisilla mausteilla. Teddy & The Tigersin tarina ja Stonen lento kertovat ajasta, jolloin tämä kaupunki oli kasvanut kovaa vauhtia. 1970-luvun alussa juuri kaupungiksi tullut Kerava natisi liitoksissaan, kun kaupunkiin tuli väkeä ovista ja ikkunoista. Täällä todella rakennettiin ja luettiin vuorolukua koulussa. Ja kaupunki muuttui, kun nuorisokulttuuri alkoi tunkea maailmalta kylään. Musiikki, jota Yhteiskoulussa vie eteenpäin Liisa Kivekäs, tyyli, jota alettiin nähdä täälläkin pieninä farkkuliikkeinä ja levykauppoina, kemikalioina. Kun Teddy-kulttuuri iski Suomen läpi, Keravan keskustaan nousi Raketti-Anttila, josta tuli the paikka to be. Ja Keravasta tuli siinä hetkessä paikka, johon tienoon nuoriso tuli ja tungeksi. Ja kun vuosikymmen myöhemmin metallipäät valtasivat Suomen tyylimarkkinat, oli taas keravalaisuudella kysyntää.

Tässä näyttelyssä on viipaleita, muistoja ja muistikuvia siitä ajasta, joka alkoi 1975 Amerikan Graffitti – Svengijengi ´62 -leffasta, pysähtyi Lapilan kartanon paloon aprillipäivän yönä 1990 ja päättyi Saviolle Rennyn ja Markuksen sisähuvipuistoon ja Suomen suurimpaan limudiskoon. Se on aika, josta me puhumme nostalgisin huokauksin. Se oli aikaa, jolloin itse tehtiin ja nostettiin omalla työllä lippu salkoon. Se oli aikaa, kun managerointi ja roudauskin oli jotenkin mahtavaa, joskus mentiin lähelle laillisuuden rajoja, mutta silti. Oli se sentään jotain, se oli aikaa, jolloin kaikki oli oikein. Ennen oli paremmin.

Näinkin, mutta tämän näyttelyn yhteydessä on hyvä pohtia myös sitä, mitä näyttely ei näytä. Se ei nosta esiin hiljaisia ja marginaalissa olleita. Enkä puhu nyt keravalaisista punkkareista, joita tiettävästi ainakin yksi oli (tosin Teddy-Aikka ja Stone-Janne olivat vähintäänkin piilopunkkareita). Puhun niistä tytöistä, jotka ovat näissä kuvissa rajautuneet melkein aina ulos. Nämä olivat poikien, sen ikäisten poikien, kaveriporukoiden kemut, joihin muut oli kutsuttu vieraiksi. Tuula Lumivirta on tuskaillut taidemaalausprojektinsa kanssa, että tytöistä ei ole kuvia säilynyt. Ei olekaan, joku ehkä jossain. Mutta nämä olivat jätkien hommia. Ja monin tavoin perinteisten jätkien: tämän päivän inklusiivisten lasien läpi katsottuna emme löydä näistä kuvista myöskään muita syrjässä olevia: seksuaalivähemmistöjä, vammaisia, perinteisten roolien kanssa ristiriidassa olevia, seurakuntanuoria, ei edes niitä nuoria, joiden mielestä musa oli hyvää, kun se oli Beegeesia, Sweetia tai Whamia. Me voimme kuitenkin pysähtyä yhdessä huoneessa etelävaltioiden lipun eteen ja huomata yhdessä, että aika oli toinen. Silloin lippu edusti jotain vapautta rooleista, vapautta olla jotain muuta, sanoi manageri Heimonen Tigers Story -kirjassa. Toki silloinkin jo tiedettiin, että lipulla olivat kovat yhteydet synkkään, mutta hetken verran South´s gonna rise again oli myös Tiikereiden päällä. Aikka, AP ja muut ovat tästä jälkikäteenkin puhuneet, että kuinka hetki ja aika voi viedä rauhanmiehet myös sellaisille poluille, jossa näkymä ja vastuu teoista sumentuvat hetkeksi.

Mutta aina voi ajatella uusiksi ja toisin. Antaa tässä ajassa ääni ja tila myös – ja etenkin – heille, jotka meinaavat jäädä syrjään.

Nyt alan olla horissut jo niin kauan, että jo riittää. Sitä ennen haluan nostaa esiin tämän näyttelyn tekijät ja luojat. Ne kymmenet vapaaehtoiset ja museotyön ammattilaiset, jotka ovat tehneet meille todella upean ja tärkeän näyttelyn. Se kertoo pikkukaupunki Keravan tarinaa siitä vinkkelistä, jonka me uskomme tunnistamme ja muistavamme. Mutta joka näyttäytyy täällä myös pingispöytinä, nuorisotiloina, flippereinä, soputelttoina, punaisina banderolleina, tämän päivän tanssiopiston tyttöjen hienona uudelleentulkintana diskoajan tanssimuuveista.

Katsotaan yhdessä ja lojahdetaan nojatuoleihin. Unohda hetkeksi, että maailmasi, elämäsi ja perhesuhteesi ovat kännykässäsi ja astu nostalgiatielle, jonka päässä yllesi kaartuu tuhansien värien sateenkaari ja sen keskellä loistaa suurilla pölkkykirjaimilla SHERWOOD.

Keravalla 20.5.2022